Luku 20
Miltä nyt tuntuu?

Odotellessani diagnoosia marras-joulukuussa päätin, että jos se on lymfooma, niin minä hankin itselleni iPad-tablettitietokoneen. Lohdutukseksi ja yhteydenpitovälineeksi ulkomaailmaan myös osastopäivien ajaksi. Tiesin tarkkaan, millaisen koneen haluan ja mistä niitä saa.

Se oli maanantaipäivä. Mies tuli töistä, eikä minun tarvinnut muuta sanoa kuin että nyt lähdetään tietokonekauppaan. Ja niin tehtiin. Ei siinä paljon sanoja tarvittu.

Kun hoidot lähestyivät loppuaan, aloin puhua kissanpennusta. Olen haaveillut norjalaisesta metsäkissasta niin kauan kuin muistan. Se on sellainen iso, komea, uljas ja itsenäinen - kissojen kissa! Tytärhän on ruikuttanut lemmikkiä jo vuosikaudet. Mies taas on ollut sitä mieltä, että kaupunkiasunto ei ole koirien eikä kissojen koti.

Tarjoilin sellaista ajatusta, että jos tämä tauti saadaan kuriin, niin eikös me sitten otettaisi kissa. Kiitokseksi reippaasta sairastamisesta minulle ja iloksi koko perheelle. Kun miehelle selvisi, että norjalainen metsäkissa todella on sisäkissa, eikä sitä päästetä vaeltamaan kaupunkiin itsekseen, niin sieltä se tuli: "Kyllä minulle käy, että meille tulee kissa." Wau!

Etsin netistä sopivan pennun ja soitin jo etukäteen kasvattajalle, että täällä saattaa olla yhdelle pennulle ottaja. Että muutama päivä menee vielä, kunnes päätös kypsyy...

* * *

Eilisaamuna oli koko kehon CT-kuvauksen aika. Iltapäivällä soitti lääkäri. "Kuvaustulos on tulkittavissa niin, että voimme siirtyä ylläpitohoitoon." Oikeasta kainalosta oli löytynyt vielä yhden sentin mittaisia imusolmukkeita - yksi senttimetri on normaalin rajalla. Lääkäri päätyi pitämään kainalopatteja hyvänlaatuisina, koska lääke ei purrut niihin kuten kaikkiin muihin patteihin.

Ylläpitohoitona tulen saamaan Rituximabia kahden kuukauden välein kahden vuoden ajan. Se annetaan tiputuksena osastolla. Rituximabihan oli se lääke, joka usuttaa kehon omat valkosolut sairastumassa olevien solujen kimppuun ja käskee tuhoamaan ne. Kuvauksiakin on luvassa säännöllisesti.

En ole päässyt vielä kärryille siitä, miltä nyt tuntuu. On melko tyhjä olo. En saa kiinni ajatuksistani. Ehkä sitä vain on liian väsynyt tajuamaan tilannetta. Toipuminen vaatii vielä paljon aikaa, niin fyysisesti kuin henkisestikin.

Non-Hodgkin kulkee rinnallani koko loppuelämäni. On todennäköistä, että käyn hoitorumban läpi uudelleen vielä joskus - ehkä useitakin kertoja. Elämä ei siis palaa ennalleen enää ikinä. Mutta aavistelen jo, että totun uuteen elämänkumppaniini. On vain opeteltava kuuntelemaan itseään tarkasti, jotta osaa hakeutua hoitoon ajoissa.

* * *

Uskon, että osaan nauttia nyt elämästä enemmän kuin ennen. Olen itselleni kiltimpi ja suvaitsevaisempi. Elän täysillä tätä hetkeä. En suunnittele elämää kovin pitkälle, en maalaile suuria kuvia tulevaisuuden varalle. En myöskään piehtaroi menneissä, en ole katkera mistään. Olen onnellinen siitä, että minulla on ollut upea elämä.

Olen aina ollut kone, joka on vaatinut itseltään menestystä, onnistumisia ja itsensä ylittämistä toinen toisensa perään. Ja onhan niitä tullutkin. En ole kuitenkaan osannut pitää itsestäni tarpeeksi hyvää huolta jaksaakseni oman piiskani alla. Aika näyttää, tuoko sairaus pysyvää muutosta tähän elämäntapaan ja ajattelumalliin.

Tällä hetkellä olen kiitollinen siitä, että en tunne kipua missään. Hengittämistä ei tarvitse ajatella - ilma vain soljuu itsestään sisään ja ulos. Sydän ei hakkaa täysillä, vaan pompottelee tuossa ihan rauhalliseen tahtiin. Turvotus on lähes poissa. Tunnen ruuissa erilaisia makuja... Ihanaa, minun elimistöni toimii!

Hyppäsimme vielä eilen autoon ja matkustimme kissakasvattajan luo. Varasimme itsellemme maailman suloisimman kissanpennun. Kolmen viikon kuluttua pienokainen muuttaa meille.

Ja ihan kohta jaksan myös iloita: minulla ei ole enää patteja!